Pelattu Vakaumus

Kun 9 kuolonuhria on enemmän kuin 24

2008-04-24T23:07:00.002+03:00

Pari linssiä sitten pohdiskelin rakenteista väkivaltaa lyhyesti. Kaipa tuota voisi nyt jatkaa normiksi "Rakenteinen väkivalta on yhtä julmaa satunnainen väkivalta tai julmempaa, se hyväksytään helposti vääjäämättömänä."

Tilastokeskus tietää kertoa (http://www.stat.fi/til/ton/2008/03/ton_2008_03_2008-04-23_tie_001.html):

"Tieliikenteessä sattui maaliskuussa Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan 340 henkilövahinkoon johtanutta onnettomuutta. Niissä kuoli 24 ja loukkaantui 421 ihmistä. Kuolleita oli 4 vähemmän ja loukkaantuneita 64 vähemmän kuin vuoden 2007 maaliskuussa."

Tämän rinnalla Espanjan bussiturman 9 kuolon uhria ja 17 loukkaantunutta, on kokoluokkaa vähemmän. Kuitenkin jälkimäisenä mainittu kuittasi kolme päivää YLE:n pääuutisena ja pari päivää usean sanomalehden etusivun juttuna, jälkimmäinen ei tainnut päästä useimpiin sanomalehtiin edes pikku-uutisena – jos sitä ylipäänsä uutisointiin missään Tilastokeskuksen webbisivujen ulkopuolella.

En sano, että bussiturma olisi vähemmän uutisoinninarvoinen saati, ettei se olisi kauhistuttava tapahtuma. Sanon ainoastaan, että on vähintään yhtä kauhistuttavaa, että liikenteessä kuoli suomessa 24 ja loukkaantui 421 tai hieman enemmän kauhistuttavaa – tai pitäisi olla mutta ei ole.

Minua kiinnostaa, voinko omaksua sellaisen tavan tarkastella maailmaa ja uutisointia, jossa arvotan rakenteisen väkivallan edes yhtä vakavaksi kuin – sanotaan nyt – väkivaltaspektaakkelit vai onko minut kahlittu tarkastelemaan ja arvioimaan väkivaltaa ensisijaisesti spektaakkelina? Maaliskuun liikennekuolemat Suomen teillä on epämääräinen kokoelma tapahtumia – vailla kasvoja, vailla draamaa, vailla syitä ja syyllisiä. Mikä tekee väkivallan kasvoista väkivallan määrää sykähdyttävämmän tekijän?

Minusta vaikuttaa siltä, että käytännössä varsin vaivalloista arvottaa väkivaltaa pelkästään lukujen perusteella, koska tapa, jolla väkivallasta puhutaan, on mitä on. Miksi ja miten vajaasta 30 kuollutta ja reilusta 400 loukkaantuneesta kuukauden aikana tulee vain tylsähkö tilastofakta, jonka uutisarvo on mitätön verrattuna suuronnettomuuteen? Miksi reaktioni maaliskuun liikenneonnettomuuksien oli kyyninen, "tjaa, että noinkin paljon. Toisaalta olisi voinut olla enemmänkin"?

Tätä linssiä (Linssi 3 + linssi 5) olen pyöritellyt mielessänne viime päivinä. Vieläkään Luvut eivät herää henkiin samalla tavalla kuin videopätkä kaatuneesta bussista: Ikään kuin tässä puheena olevat puheena olevat 9 ja 24 kuolonuhria eivät olisi yhteismitallisia vain koska 9 on yhden tapahtuman seurausta ja 24 usean – kummallinen tunne. Vieläkään en oikein tiedä, miten näkisin ja tuntisin väkivallan toisin.

Kolme aikakautta

2008-04-19T23:27:00.004+03:00

Olen soveltanut pitkin viikkoa edellisen kirjauksen uutta tapaa tulkita, miten eri rakennukset sopivat yhteen. (Tarkennettakoon, kehitin sen viime viikon maanantaina.) Uskon jatkossakin kiinnittäväni erityistä huomiota siihen "mitä rakennusten epäharmonisuus sanoo". Kun sen on omaksunut, moinen tapa tulkita ympäristöä tuntuu varsin mielekkäältä.

Yritän taltioida tähän blogiin tällä tavalla uudesti näkemääni Helsinkiä. (Tekniikka 4.2) Otin tämän kuvan tänään:

Rakennuksia yhteensitova särö tiivistyy minulle kahteen ajatukseen:

Se, mikä on kaukaisinta menneisyyttä, asetetaan usein etualalle, kun puhutaan jonkin aikakauden historiasta. Syy ei vain edellä seurausta vaan se myös esitetään ennen sitä suurempana ja merkityksellisempänä – mahdollisesti ajoittain heppoisin perustein. (Vertaa yhden perheen talo, 20 perheen talo, 200 perheen asuinalue).

Toiseksi minulla tulee mieleen historiallinen kehitys – tarkemmin pysäytyskuva kaupungin kasvua kuvaavasta animaatiosta. Juuri ennen animaation pysäyttämistä taakse oli ilmestynyt kerrostalolähiö, hetki tiilitalon jälkeen esiinpiirtymisen. Seuraavaksi animaatiosta häivyttyisi valkoinen etualalla oleva talo, sitten punatiili talo valkoisen talon takana, samaan aikaan kerrostalolähiön harmaa muuttuisi astetta tummemmaksi ja uhkaavammaksi. Mieleeni välähtänyt animaatio muistuttaa mieleeni Olipa kerran ihminen –opetusanimaatiosarjan. Siinä käytätettiin varsin usein vastaavaa tehokeinoa kehityksen ja kasvun havainnollistajana – sikäli kuin muista. Mielikuva on varsin visuaalinen, en näe mitään syytä käsitteellistää sitä tämän enempää.

Kontrasteja harmonian asemesta

2008-04-19T14:25:00.003+03:00

Sikäli kuin ihmiset arvioivat, miten kaksi rakennusta sopii yhteen, arviointi perusteena on lähes poikkeuksetta jonkin sortin harmonisuus. Rakennuksista etsitään jotain samaa joka tekee niistä saman kokonaisuuden osia. Jos tuota "samanlaisuuteen" perustuvaa harmonisuutta ei löydy, hämmästellään "kukahan tolvana on sallinut rakentaa nämä kaksi rakennusta vieriviereen".

Näin ei tietysti tarvitsisi olla. Yhtä hyvin rakennusten yhteensopivuus voisi perustua kontrastiin jonka ne kokonaisuutena luovat. Yhtä hyvin voisimme etsiä rakennusten luomista kokonaisuuksista käsitedikotomioita ja nostaa nämä dikotomiat harmoniaa korkeamaan arvoon. (Tekniikka 2.2)

Tämä ajatus toisenlaisesta tavasta arvioida arkkitehtuurisia kokonaisuuksia nousi mieleen 1A-raitiovaunussa matkalla töistä kotiin. Hieman ennen kauppatoria Enson pääkonttori (tuo usein rumaksi parjattu Alvar Aallon sokeripala) asettuu täsmälleen Uspenskin katedraalin alle:

Käsitedikotomioita ei ole vaikea keksiä, etenkin kun Enson pääkonttori remontoidaan parhaillaan:

Vanha - Moderni
Uskonto - Talous
Henkisyys - Maallisuus
Menneisyys - Nykyhetki
Yhteisö - Yksilö
Ihminen - Kone
Valmis – Keskeneräinen
Näkyvä - Peitetty

Tämän jälkeen voi pohtia, mitä merkitystä on vaikkapa siltä, että tästä katselukulmasta vanha on modernin yläpuolella? Tai miksi valmiin alla on keskeneräinen? Se, mikä tavanomaisesti tulkitaan tyylirikoksi, on nyt arjen käsitetaidetta.

Linssi 0

2008-04-13T16:25:00.005+03:00

Aluksi

Demiurgen säännöt koostuvat 7 linssistä, joista ensimmäisenä esiteltävän tehtävä on tuottaa pelisisäisen näkökulma omaa peliin ja pelaamista suhteessa uskoon ja ympäröivään kulttuuriin. Säännöissä vain linssit 1-4 on numeroitu. Viittaamisen helpottamiseksi myös loput seuraavasti:

Varsinainen peli kostuu linssien 1-4 soveltamisesta peräkkäin. Linssit 0 ja 5 tarjoavat linssejä 1-4 laajentava näkökulman peliin ja ympäristöön. Niiden keskeisin ero lienee se, että linssin 5 näkökulma peliin ja elämään yleensä on normatiivinen ja arvottava, siinä missä linssin 0 luo peliin ulkopuolisen, neutraalisti pelaamisen mahdollisuuksia arvioivan katseen. Linssi 6 tulee mukaan kuvioihin siinä vaiheessa, kun pelaaja haluaa lopettaa Demiurgen pelaamisen – sen soveltaminen on tietysti täysin vapaaehtoista: Demiurgen kestoa ei ole mitenkään erityisesti rajoitettua.

Linssin 0 pelaaminen

Linssin 0 merkitys tiivistyy minusta erinomaisen hyvin seuraavaan lauseeseen säännöissä:

"After all, may not a belief in a playful disregard of everyday reality transform into a perception of reality that consists of play?"

"[P]lay is not only an operation to create fiction; it can also be an operation to recontextualize its fiction as ordinary – or move ordinary into fiction."

Käytännössä tämä tarkoittaa kahta asiaa: Ensinnäkin sitä, että tarkastelee omaa vakaumusta ja uskomuksia potentiaalisesti pelattavana, ja toiseksi tulee pohtia sitä, miten peli on laajentanut ja muovannut oma elämisen tapaa. Koska en ole ennättänyt pelata kovinkaan paljon, peli ei ole vaikuttanut elämisen tapaani juuri mitenkään – tai ainakaan en vielä osaa sanoa, miten se olisi vaikuttanut elämiseeni ja olemiseeni.

Mikä omassa vakaumuksessa ja uskomuksissa on sitten pelattavaa?

Pelin säännöissä sanotaan suoraan ja varsin selväsanaisesti, että potentiaalisesti kaikki on pelattavissa tai ymmärrettävissä pelillisten rakenteiden kautta. Tämä ei argumenttina ole yhtään sen kummallisempi tai höyrypäisempi kuin väittää, kaikki on puettavissa sanoiksi – kaikesta voi kirjoittaa kirjan tai näytelmän tai muuta sellaista. Keskeinen ero on tietysti se, että peli on muotona huomattavasti vähemmän staattinen ja jähmettynyt kuin kirja tai näytelmä.

Mielestäni on varsin kiinnostavaa huomata, että jotkut peliteoreetikot ovat yrittäneet karsinoida pelit erilleen arjesta ja ajattelusta (vrt. Huizingan Magic circle). Sopii miettiä missä määrin heidän motiivinsa karsinoiden pelit maagisen kehän sisälle ovat poliittiset. Missä määrin Huizinga halusin esimerkiksi varjella rakkaita historian kirjoituksiaan pelien todellisuutta mutantoivilta rakenteilta… (Tekniikka 3.3.)

Kysymys on enemmin siitä, mitä omasta ajatus- ja kokemusmaailmasta on aikeissa asettaa pelattavaksi ja mitä on jo asettanut. Linssi 0 on nähdäkseni vastaa paljolti kirjoittajan pohdiskeluja siitä, mitä teoksessaan käsittelee, mistä näkökulmasta, millä tyylillä, mikä on tämän tekstin suhde muihin teksteihin ja kenelle tekstinsä osoittaa. Yksikään näistä kysymyksistä ei sovellu sellaisenaan (samoin taustaoletuksin) kysyttäväksi osana linssin 0 pelaamista, mutta ne pienin muutoksin ne kaikki auttavat hahmottamaan omaa peliä ja pelitilaa.

Mitä pelini käsittelee? Mille perustalle ateistina ja jossain määrin nihilistinä olen rakentanut arvoni ja normini? Miten ylipäänsä muodostan merkityksiä (joilla on minulle jotain merkitystä)?

Näkökulma ja tyyli? Lähestymistapani on varsin henkilökohtainen. Itse olen luonnehtinut lähestymistapaani immersionistiseksi. Pekko käytti termiä impressionistinen. Toinen tietämäni (ja lähinnä Pekon suosima lähestymistapa) lähestymistapa on – sanotaan nyt vaikka – reflektoiva. Reflektoiva pelaaja tarkastelee pelin luomia rakenteita vahvemmin vain mahdollisuuksina ja vaihtoehtoina siinä, missä immersionistinen pelaaja pyrkii vahvemmin elämään pelissä tuottamiaan rakenteita ja sovittamaan ne itsen osaksi – tai ainakin yrittämään sitä. Toisin kuin hahmo immersiivisessä pelissä, myös se, ettei kykene sovittamaan pelin tuottamaa asiaa osaksi itseä, tuottaa vahvan pelikokemuksen siinä missä pelin ja arkiminän yhteen sulautuminenkin!

Hahmon puuttuminen ei estä pelaamasta peliä immersiivisesti ja saavuttamasta pelin kautta (hahmo immersiota vastaavaa) "trippiä" toisenlaiseen minään ja/tai vaihtoehtoiseen todellisuuteen.

Pelin suhde ympäröivään kulttuuriin (vrt. tekstin suhde muihin teksteihin)? Tähän mennessä pelaamiseni on vaikuttanut ympäristöön, lähinnä siinä, että olen selittänyt muille pelin idean ja referoinut sen sääntöjä erityisesti Solmukohdassa ja nyt tässä blogissa. (Tekniikka 3.1.) Lisäksi olen uudelleen tulkinnut joitakin käymiäni keskusteluja ja nähnyt ne osana pelaamistani. (Tekniikka 3.3) Olen jonkin verran käyttänyt pelini voimavarana olemassa olevia filosofiasi tekstejä (tähän mennessä lähinnä Nietschea, Mäkeä) ja tulkinnut olemassa olevia tekstejä vahvasti omien tarkoitus perien mukaisesti – sovittanut ne osaksi peliäni ja pelitilaa. (Tekniikka 2.2.)

Keiden kanssa olen pelannut ja aion pelata (vrt. tekstin kohderyhmä)? Aion pelata peliä filosofiasta ja teoreettisesti pohdiskelusta kiinnostuneiden kanssa ja jossain määrin olen jo pelannut. Sinänsä en näe Demiurgen pelaamisen sotkemista mihin tahansa keskusteluun sen kummallisempana kuin, jos ammentaisin keskusteluun ideoita jostain kirjasta tai taideteoksesta, mitä teen kohtuullisen usein. Mielestäni jossakin tapauksissa on asianmukaista mainita, että ajatuksen lähde on peli nimeltä Demiurge suunnilleen samoista syistä, kuin on joissain tapauksissa asianmukaista mainita, että jokin ajatus on peräisin kirjasta jonka on kirjoittanut N.N. (Linssi 0 + Tekniikka 5.1.)

Tiivistääkseni: Pyrin muutamaan pelin osaksi arkitodellisuutta filosofisiin ja teoreettisiin keskusteluihin. Tämä ei tarkoita, ettenkö pyrkisi käyttämään peliä osana muuta elämää, vaan ainoastaan että pyrin tuomaan sen ennen kaikkea osaksi hieman korkealentoisempia pohdintojani.

Mitä seuraavaksi?

Pyrin seuraavaksi soveltamaan pelin tekniikoita mahdollisimman laajasti ja monipuolisesti, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että annan pelin sääntöjen ohjata pelaamistani varsin paljon. Keskittynen linsseihin 1 ja 2. Painopiste on linssissä 2. Mahdollisesti käytän linssiä 3 sikäli, kuin sille avautuu sopivia tilaisuuksia. Linssin 4 käyttämien näyttää vielä aika kaukaiselta.

Pelin alun pohjalta, minusta luontevalta pelaamista tavalta tuntuu valita aamulla mitä linssiä aikoo pelata – jos aikoo, sekä mahdollisesti päättää tekniikka, mitä aikoo käyttää. Tämän jälkeen sopiva pelattava asia on suorastaan kävellyt nenän eteen ja tarjonnut itseään pelattavaksi. (Tässä suhteessa Demiurgen linssit toimivat hyvin paljon samaan tapaan kuin hahmot hieman perinteisimmissä peleissä: Se työntää pelaajaa antamaan ympäröiville tapahtumille ja asioille merkityksiä, joita niillä ei ilman peliä olisi, ja edelleen kokemaan nämä uudet merkitykset tavalla, joka ei ole täysin pelaajan oma.)

Demiurgen säännöt verkkoon

2008-04-13T11:21:00.001+03:00

Saimme Demiurgen säännöt verkkoon. Tosin päädyimme tässä vaiheessa html-versioon pdf:n asemesta. Emme niin ikään uhranneet paljoa aikaa ulkoasuun. Hiomme ulkoasukin kyllä tässä kevään ja kesän aikana. Lisäsin aiempiin blogikirjauksiin linkkejä asianmukaisiin kohtiin säännöissä.

Repun vyötäröremmi

2008-04-09T21:39:00.007+03:00

Aamulla Sörnäisessä ratikasta ulos kiiruhtaneen miehen repusta putosi vyötäröhihnan puolikas. Seuraavalla pysäkillä ystävällinen nuori nainen poimi sen ja ojensi sen vanhemmalle rouvalle sanoen: "Sinulta taisi pudota jotain". Vanhempi rouva ihmetteli pitkään, mistä kohdasta hänen reppuaan voisi voinut pudota moinen remmi. Hän jopa yritti kiinnittää sitä reppuunsa – huonolla menestyksellä, tietysti.

Tapahtuma nosti mieleeni normin (Tekniikka 2.4): "Auta ennen kaikkea tehdäksesi ihmisten elämästä mielenkiintoisempaa ja enemmän muistamisen arvosta, äläkä jonkin hyötynäkökohdan takia." Siis älä poimi pudonnutta remmiä ja anna sitä sen omistajalla, koska näin tekemällä toinen säästyy remmin kadottamisen tuottamalta harmilta. Tee niin, koska toinen muistaa ystävällisyytesi. Jne.

Tämän normin näkökulmasta nuori nainen toimi erityisen jalosti vaikka hän antoi repun remmin väärälle henkilölle: Olen vakuuttunut, että tämä nimenomainen ratikkamatka sateisena keskiviikkoaamuna muodostui rouvalle tuhannesti tavanomaista mielenkiintoisemmaksi ja enemmän muistamisen arvoiseksi.

Mitä pelillistä tässä sitten on?

Ellen pelaisi, pitäisi moista väärinkäsitystä lähinnä harmittomana sattumuksena vailla sen suurempaa merkitystä. Nyt hyödyntämällä pelilinssiä ja tekniikkaa muutan näkökulmaani maailmaan, siten että – tässä nimen omaisessa tapauksessa – maailma on minulle elävämpi ja kiinnostavampi. Saa nähdä miten pystyn pitämään kiinni tuosta normista.

Minulla on suuri houkutus selittää enemmän siitä, miten toinen linssi toimii mutta maltan odottaa, että saamme pdf:n valmiiksi.

12.4. klo 21.43: Tekniikan numero korjattu 2.2 -> 2.4.

”kun nuo vartijat ja pennut potkivat aina samaan kohtaan”

2008-04-08T22:59:00.005+03:00

Eilen työmatkalla törmäsin Eirassa Mestaritalon kulmassa rääsyiseen mieheen, joka piteli vasenta kylkeään ja vaikeroi (en tiedä kenelle): "Pitää mennä sairaalaan, kun nuo penteleen vartija ja pennut potkivat aina samaan kohtaan." Ikään kuin ei se nyt niinkään haittaisi, jos nuo ymmärtäisivät potkia välistä oikeaankin kylkeen eikä aina vasempaan… (ottakaahan vartijan ja pennut opiksenne tästä).

Peliuskontoni ensimmäinen symboli: Mies, joka valittaa sitä, että häntä potkitaan aina samaan paikkaan, muttei siitä, että häntä ylipäänsä potkitaan. (Tekniikka 2.1)

Mitä se kuvastaa? Mitä se meistä kertoo?

Teemu Mäki kirjoittaa kirjassaan Näkyvä pimeys rakenteisesta väkivallasta: väkivallasta joka on systemaattista ja jonkin järjestelmän rakenteisiin haudattua. Jotain sellaista, jota ei tekohetkellä kyseenalaistet, koska "sellainen maailma vaan on". Perheväkivalta lienee rakenteisen väkivallan arkisimmista muodoista – erityisesti henkinen perheväkivalta. Toinen Mäen esimerkki voisi olla monikansallisten yritysten, esimerkiksi Niken, halvan työvoiman maassa teettämä alipalkattu työ – talouden rakenteisiin upotettu julmuutta.

Mutta millaista väkivaltaa sitten on se, että uhri valittelee sitä, ettei häntä ymmärretä potkia muualla kuin jo ennestään kipeään vasempaan kylkeen. Miehelle väkivallalta välttyminen ei ole kuviteltavissa vaan ainoastaan se, että väkivalta olisi lempeämpään.

Yleisemmin, olemmeko korvanneet toivomme siitä, että "kaikki paha menisi pois", hiljaisella pyynnöllä, "kunpa se kohtelisi meitä lempeämmin".

Alku

2008-04-08T21:51:00.003+03:00

Olen kirjoittanut jo yli puolivuotta yhdessä Pekko Koskisen kanssa Demiurge nimistä peliä uskonnollisten kysymysten ja ajattelutavan pelaamiseen. Nyt peli on siinä tilassa, että päätimme aloittaa sen (testi)pelaaminen. Vaikka tämä on ensimmäinen varsinainen "pelisiirtoni", katson aloittaneeni pelin pelaamisen tammikuun puolivälistä.

Pelin perusidea tiivistetysti on muokata omaa maailmankuvaa ja lähestymistapaa maailmaan pelin keinoin. Hieman kärjistäen, pelin tavoitteena – tai oikeammin minun pelaamiseni tavoitteena - on tulla itse kiinnostavalla tavalla fiktioksi. Peli tarjoaa kehikon, joka toimii maailmankuvan muutoksen katalyytteinä.

Käytännössä pelaaja pelillistään olemisena jonkin linssin avulla. Linssi on keinotekoisia näkökulmia tai lähestymistapoja (maailmaan, itseen, filosofiaan jne.). Pelissä erilaisia linssejä on seitsemän. Linssit koostuvat tekniikoista, jotka ovat ajatusharjoitteita, joiden avulla pelaajan on helppo saavuttaa kunkin linssin edellyttämä näkökulma. Pelin säännöissä on kuvattuna parikymmentä tekniikkaa.

Julkaisemme Pekon kanssa säännöt pikapuoleen. Uskon, että tekstini ovat luettavia ja kiinnostavia ilman että sääntöihin on tutustunut. Kuitenkin, mikäli lukija haluaa tarkastella eksperimenttiäni sääntöjen näkökulmasta, merkitsen soveltamani tekniikan sulkuihin tekstin yhteyteen. Mikäli sovellan tekniikkaa, jota ei ole mainittu säännöissä, pyrin kuvailemaan tekniikan tekstin yhteydessä lyhyesti, jotta muutekin pelistä kiinnostuneet voivat soveltaa sitä.

Lähtökohtainen motivaatio: Oma merkitysköyhä uskontoni

Aloitin omalta osaltani pelin tämän vuoden tammikuussa (Tekniikka 3.3). Tapasin silloin muuan kristityn ystäväni ja keskustelimme siitä, miten hän tuli uskoon – ja miksi? Hänelle Jumala oli (ja lienee edelleen) se jokin, joka yhdisti tunnetta, joka syntyy kun katsoo omaa lastaan, toisaalta luonnon jylhyyden tuottamaa vaikuttuneisuutta ja musiikin luomaa ylevyyttä (ystäväni on muusikko). Hänelle Jumala oli jotain, joka antoi merkityksen kaikelle.

Itse en voi kuin kadehtia moista merkitysten rikkautta. Oma ateismini on sanalla sanoen merkitysköyhä uskonto, joka kiteytyy uskomukseen "Jumalaa ei ole". Juuri mitään muuta lohdullista ateismissa ei sitten olekaan.

Lohdullista? Minulle ateismin dogmi "Jumala on kuollut" on lohdullinen. Se tarkoittaa sitä, että olen asteen verran vapaampi antamaan elämälle juuri sellaisen merkityksen, minkä haluan. Olen vain oman mielikuvitukseni ja olemassa oloni rajallisuuden sitoma. Olen asteen verran vapaampi asettamaan oikean ja väärän sekä toden ja valheen, juuri niin kuin koen parhaaksi, kun johonkin muuhun uskontoon sitoutuva.

Minulta vaan uupuu vain perimmäinen syy tehdä niin – siis perimmäinen syy asettaa arvoni ja olla, Nietzschen ilmausta lainatakseni, Hyvän ja pahan tuolla puolen. Tarkoitan, että minulla on suunnaton houkutus perustaa merkitykseni pinnallisille mielenoikuille.

Vastaus kysymykseen "miksi juuri nämä arvot, nämä hyveet, tämä moraali, nämä halut ja nämä jalot tavoitteet" kaikuu onttouttaan (Tekniikka 1.1). Kaikki mikä merkistee jotain, merkitsee "ei mistään erityisestä syystä". Tunnistan itsestäni äänen joka toistaa mielessäni uudestaan ja uudestaan: tämä on hyvä, tämä on väärin, tämä arvokasta, tämä on kehnoa. Mekaanisesti, vailla intohimo tai erityistä uskoa, se vain asettaa arvoni. Se ääni.

Mikä ääni? Sen haluan selvittää pelaamalla. Siitä äänestä haluan päästä eroon ja löytää jotain hieman lämpimämpää ja inhimillisempää.

Siis motivaationi?

Ateismi ei tarjoa mitään eettisille pohdinnoille, ei etenkään yhdistettynä Nietzsche-vaikutteiseen nihilismiini. Niin ikään ateismi ei tarjoa merkitystä juuri millekään muulle kuin ahdistavalla ja vääjäämättömälle vapaudella asettaa omat arvonsa (ja näkökulmansa).

Kuitenkin minulle kysymys eettisyydestä on äärimmäisen keskeinen. Mistä kumpuaa haluni hyvään (eettisesti kehnon vastakohtana; vrt. Nietzsche Moraalin alkuperä)? Mistä kumpuaa esimerkiksi kykyni nähdä vapaus ja älyllinen rehellisyys erityisen arvokkaina? (Enkä voi sanoa olevani vapaa saati älyllisesti rehellinen, niin kauan kun merkitykseni perustuva mekaanisesti, jankuttavaan, sieluttomaan ääneen.)

Toivon, että peli tarjoava laajennus kykyyn valita uusi näkökulma auttaa minua tässä eteenpäin.

Lopuksi

Omapelini painottuu vahvasti eettisuskonnolliseen/filosofiseen pohdiskeluun ja on hyvin henkilökohtainen – ainakin aluksi. Tämä on vain yksi mahdollisuus pelata peliä. Pelin ei tarvitse olla henkilökohtainen eikä sen lähtökohdan tarvitse olla oman vakaumuksen pohdiskelussa.

Pekkon näkökulma peliin valottaa erinomaisen hyvin pelin tarjoamien mahdollisuuksien laajuutta:

"Suunnittelua alkuunsysännyt idea itselleni olikin toisenlaisen opin tai uskomuksen MUODOSTUMISTAVAN pohdiskelu. Mainittakoon vielä että luen tieteen instituutiorakenteet -- hyvin raa'asti ottaen -- uskomisen systemaattiseksi valjastamiseksi: "pohjamoottori" uskonnolla ja tieteellä on nähdäkseni sama. Tästä syystä tieteen opilliset kiistat peilaavat pelisäännöiltään ja peruskaavoiltaan uskontojen vastaavia.

"Vieläpä lasken samaan syssyyn arkisen uskon: Miten luotamme maitopurkin toimintatapaan, lasin pysymiseen pöydällä, ruuan syömäkelpoisuuteen... kaikessa näissä, tarkemmin asiaa tarkastellen, toimimme lopulta uskon, ei tiedon, varassa."

Pelaajan tulisi muokata Demiurgesta omia tarpeita ja elämän tilannetta vastaavaksi. Koska kukin pelaaja pelaa peliä yksin ja itselleen, ei olla tekemättä niin. Pelin säännöt antavat tilaa hyvin paljon tulkinnoille ja erilaisille tavoille pelata peliä.